Uutta kasvua

Rikkaäes, jolla myös saa kylvettyä
piensiemeniä  - esim. heinää ja
rypsiä. Kokoontaitettava malli
kuljetusasennossa. Siemenet ovat
keskellä olevan punaisen mötikän
sisässä, mistä ne letkuja pitkin puhalletaan
maahan. Piikit maahan osuessaan hieman
peittelevät jälkeä. Etualalla voimamies
nostamassa nivelakselia.

Tältä "naurismaa", siis rypsi, näytti
toissaviikolla. Tämän suven
kasvu on pääosin kasvettu. Sen
verran on jo viielää.

Ensi vuonna puitavat rypsit kylvettiin heinä-elokuun vaihteessa. Siementä kuluu muutama kilo hehtaarille. Alle gramma neliömetrille. Kuulostaako laboratorio-touhulta? Muutaman kilon virhe hehtaarikohtai-
sessa määrässä on siis prosentuaalisesti aika iso. Homma voi kuitenkin onnistua hyvinkin tarkkaan. Sitten tulee talvi, joka tuhoaa pienen tai suuren osan taimista. Se siitä tarkkuudesta sillä kertaa. Oikeaan määrään kuitenkin pyritään. Ihan senkin takia, että siemen maksaa.

Viime vuosina olemme kylväneet rypsit kynnettyyn heinäpeltoon naapurin rikkaäkeellä. Kynnöspellolla töyssyttely kysyy traktorikuskilta hyvää selkää, mutta lopputulos on ollut hyvä ja rikkaäkeellä kylvö käy suuren työleveyden vuoksi paljon nopeammin kuin perinteisillä menetelmillä. Seuraavan kesän puinteihin mennessä talvi on kynnökset tasoittanut.

Tällainen pikkuporkkana rypsin juuri oli puolitoista viikkoa sitten.

Rypsin taimien on ehdittävä syksyn aikana riittävän suuriksi, jotta talvesta selvitään. Oleellista on juuren koko ja kasvupisteen sijainti lumeen ja pakkaseen nähden. Lumen ja pakkasen sijainti tosin menee oikein vain planeetan tarkkuudella. Viime talvena kumpaakin oli täällä aika nuukasti. Pohjoisella pallonpuoliskolla molempia silti tavattiin. Niin varmaan tulevanakin talvena.

Keväällä nähdään, ovatko rivit harventuneet ja jos ovat niin kuinka paljon. Onko jäjelle jääneitä yksilöitä riittävästi vai joutuuko pellolla kulkemaan kuin von Döbeln Juuttaalla - aukkoja katsellen. Todellisuudessa epäilen Suomen sodan urhojen rivien olleen aukkoisten sijasta vain aikaisempaa lyhyempiä. Vai miten sotaväki miestappioiden jälkeen toimii, jätetäänkö riveihin tyhjiä välejä? Asepalvelus ei kuulu emännän ansioluetteloon, joten luulo oli tässä esittämässä tiedon väärttiä. Rypsin taimet eivät kuitenkaan harventumisen jäljiltä - harmi kyllä - pysty vastaavaan uudelleen järjestymiseen. Kovin epäedullisen talven jälkeen aukkoja katsellessa pohditaan, pärjääkö tämä vai pitääkö muokata ja kylvää jotain muuta.

Syysrypsin syysvehreyttä.

Tulijoita ja menijöitä

Vastaanottokomitea odottamassa Mykeröä astelemaan vihreälle matolle.
Kaksi isompaa jo etuili edeltä.

Viimeisetkin kesätyöläiset palasivat eilen. Minuuttiaikataululla byrokratian sääntöjen mukaisesti taas kerran. Itähämeenkoskelaiset Lehti, Mykerö ja Lipevä voivat kehua käyneensä Länsi-Hollolassa asti. Itseasiassa Lehti naposteli samoissa maisemissa jo toista suvea. Pitäisi varmaan tarjota sarjalippu.

"Tavallinen" kesäkurpitsa. Lajikkeesta muistan,
että se oli eri kuin edellisinä vuosina.

Teuraita lähti tänään. Päätyvät aikanaan Helsinkiin ravintola Juuren patoihin ja kattiloihin. Lähtijöillä oli ruskeat kyljet (ja valkoiset selät). Padoista ja kattiloista en tiedä - epäilisin kiiltäviksi.

Edellisessä numerossa raportoitiin hyvistä ja huonoista sadoista. Samaa voi jatkaa. Kesäkurpitsan satoa on korjattu pari kuukautta. Isännän mielestä satotaso on täysin riittävä, emännän mielestä korkeintaan välttävä.

Tämä sato korjattiin naapurin päärynäpuun alta.

Harson alla paleli alkukesästä neljää eri lajiketta. Kuvista puuttuu pitkulainen keltainen "Atena F1". F1 ei viittaa rataa kiertäviin littaniin autoihin, vaan kertoo, että lajike on hybridi. Kasvin tuottamista siemenistä itää jotain kovin sekalaista jos sitäkään.

Tämä kenokaula on "Yellow crockneck".

Pienten pyöreidn nimi on "Baby round".

Hyviä ja huonoja satoja

Vasikat ovat söpön näköisiä pienenä, mutta puolivuotiasta mullikkaa yleensä kuvataan jollain muulla adjektiivilla. Härkäpavuille käy vähän samanlailla. Pieni taimi on vihreä ja soma, mutta nyt muutama kuukausi myöhemmin valitsisin laatusanat toisin. Vaaleammat pesäkkeet siellä täällä ovat rikkakasvitihentymiä, lähinnä valvattia.

Härkäpapu sen kun rumistuu puinnin lähestyessä. Rumuus tosin on edellytys puinnille, joten siinä mielessä vähäesteettisyys ei elämää häiritse.

Soijaplantaasikaan ei häikäise. Kasvimaalla on tällä hetkellä kymmenen kasviyksilöä. Palot ovat aika littania ja vihreitä. Ja sellaisina pysyvätkin, sillä lämpösummaa on sen verran vähän jäljellä. Lämpömittarin mukaiset pluskolmeyöt eivät oikein ole palkojen turpoamista edistäneet.

Lämpösummakaan ei auta silloin, kun se kertyy auringon paistaessa kiinalaisille tai argentiinalaisille.

Suklaalaikku (kasvitauti) on edennyt. Nyt ei enää olla maitosuklaan sävyissä, vaan selvästikin on tavoitellaan  tummempia premiumlaatuja.

Yksi mummo meni puolukkaan ja puolukat mahtuivat muutamaan ämpäriin sillä kertaa. Tämännäköistä purkkia on kannettu kellariin. Puolukanpyynnissä on ollut muitakin ikäluokkia, mutta ripille pääsemättömien puolella marjastusinto tuntuu olevan kääntäen verrannollinen ikään. Puolukat edustavat otsikon mainitsemia hyviä satoja.

Soijaviljelmä ylhäältä päin. Kasvuston korkeus samaa luokkaa kuin lomasa olevilla salaateillakin. Näin eteläruotsalainen lajike Etelä-Suomessa tämän sesongin säissä. Amerikassa kaikki on suurempaa. Katso esim. tästä.

Tuleentuminen ei ole tälle yksilölle ihan tämän päivän eikä ensi viikonkaan juttu. Niin on vihreää ja pehmeää.

Tässä palossa oli peräti yksi vielä ihan vihreä papu. Soija edustaa heikkoja satoja. Onneksi osui tällaiseen marginaalikasviin.

Tuhoeläimiltä (tuntomerkit: yksi turpa, neljä sorkkaa, yksi häntä) soijasato on sentään tällä kertaa saatu varjeltua. Viime suvena 25 % sadosta jäi sonnin sorkan alle. Loput kolme kasvia unohtuivat sadonkorjaajalta.

Tällä menestyksellä taitaa soijan viljely jäädä odottamaan ilmastonmuutoksen edistymistä, radikaalia kehitystä kasvinjalostuksessa tai edes parempaa taimikasvattamoa.

Mustan mulla alueita

Salaoja-alan yrityksessä tämä on usein - tai ainakin oli, kalusto on kehittynyt - toimitusjohtajan paikka. Pienessä omatoimiojituksessa ojanpohjalla puntit märkinä on isäntä.

Ojankorjausprojekti on saatu loppusuoralle. Kaivannot on tukittu, joten testiryhmä on voitu lähettää kentälle. Ryhmä liikkuu neljällä (kertaa pääluku) jalalla, joten tuskinpa upoksiin kenkään joutuu.
Uppoaman ainakin pitäisi olla pienempi, koska kuivuminen on parantunut.

Lohko on ruostuvaa maalajia. Tästä syystä salaojaputkea kannattaa laittaa vain kohtiin, joista niitä pääsee huuhtelemaan. Ojanpätkien on siis päädyttävä salaojakaivoon tai laskuaukon on oltava avo-ojan penkassa. Eräästä märästä kohdasta kaivoon johtavaa ojaa etsittiin perimätiedon perusteella.

Tässä testiryhmää. Etualalla Lappis pötsiään täyttämässä. Taaempi
osa testiryhmää tutustuu mustaan multaan. Toivottavasti eivät
innostu kaivamaan putkia uudelleen esille.Tämän otoksen
jälkeen kameran linssi pyyhittiin.

Perimätiedolla tai salaojakartalla oli tässä tapauksessa kuitenkin taipumusta liioitteluun, sillä putkea ei löytynyt. Kuivatusta kuitenkin haluttiin parannella, joten kyseiseen kohtaan - ja pariin muuhunkin - tehtiin kaivanto, johon ajettiin sopivan läpäisevää hiekkaa. Päällimmäiseksi palautettiin multakerros.

Pienempinä lähes pintaan ulottuvina tötteröinä näitä hiekka/sorapiiloja kutsutaan sorasilmiksi. Nämä olivat kai sitten huulia, jos naamassa pysytään. - Hymy tosin puuttui, sillä kaivurin puikoissa oli tehty suoraa jälkeä. Niin ojat kuin sorapiilotkin näkyvät nyt pellolla mustalla mullalla olevina juovina.

Nämä täytyi tukkia,
ennen testiryhmän
päästämistä
pellolle. Etteivät
pienokaiset (termi viittaa lähinnä ikään,
1-2 v.) vain putoa kaivantoihin.

Hiekkaa tarvittiin aika monta
kuormaa. Kärryä ei ole tällä
viikolla muistettu vahata.
Vai miten niin kolhuisen
näköinen?

Sorakerroksen läpi tuleva
vesi menee kuvassa
näkyvistä pienistä rei'istä
putken sisään ja virtaa sitä
kautta pellolla pois.

Syyssadon rehuntekokin oli ajankohtainen. Heinä kaadettiin tiistaina, eilen pöyhittiin kuivemmaksi ja tänään paalataan. Tämä kuorma on menossa makkaratehtaalle.

Rasvat veks

Rypsiä tuutin täydeltä. Nuppi jo täynnä, tässä täyttyy
perävaunu. Erikoispikavuoro Janakkalaan lähtee kohta.
Ajopiirturikaan ei taida vaatia taukoja näin lyhyellä matkalla.
Parkissa on oltu lastaukseen tarvittavat pari tuntia.
Erikoispikaa lienee kuitenkin lähinnä pysäysten
puuttuminen - reitti ei ole kuuluisa vauhtisuoristaan.

Kyytönlihan on yleensä aika vähärasvaista. Kilomääräinen päätuotteemme - rypsi ei sen sijaan ole. Rypsi on öljykasvi, rasvaprosentti neljänkympin huitteilla. Rekkakuormassa rypsiä on siten rasvaa n. 16 tonnia. Eilen lastattiin matkaan tämän syksyn sato sekä rippeet parilta edelliseltä vuodelta.

Kuljettaminen on edullisinta täysinä kuormina. Nuppikuorma, perävaunukuorma tai koko rekallinen. Edellisinä vuosina rypsiä on tullut niukasti yli yhden tällaisen yksikön. Nyt taas kertyi hiukan vajaa rekkakuormallinen. Edelliset siilonpohjat saatiin siten samaan matkaan. Autoilijalta oli onneksi joutanut matkaan erikoispitkä perävaunu.

Kuorman lähdön jälkeen riitti vielä jännitettävää. Ovatko talon ja vastaanottajan kosteusmittarit riittävän yksimielisiä eli saako kuorma kippausluvan? Rypsi ei saisi olla liian kuivaa, koska öljy ei irtoa kunnolla liian kuivasta siemenestä ja koska kuivaaminen maksaa. Liian kosteaa taas ei otetan vastaan. Jännitys helpotti kuitenkin, kun samainen rekka huristeli myöhemmin vastaan aivan toisilla reiteillä. Kuski oli siis päässyt kuormasta eroon.

Tällä paperimäärällä saatiin rypsit liikkeelle - luomuna. Koska
kuormassa oli kolmea eri erää tarvittiin dokumenttejakin kolmelta
vuodelta. Asiakirjaselvitykset, päätökset tehdyistä
tuotannontarkastuksista ja vaatimuksenmukaisuusvakuutuksia.
Sitten vielä merkintöjä tilalla säilytettävään tuotevirtakirjanpitoon.

Nautapuolella olemme vastaanottaneet paluumuuttajia. Lapinkullat (tässä tapauksessa sympaattiset pohjoissuomalaisen rodun lehmät) palasivat tiistaina etelänmatkaltaan. Etelä tarkoittaa maisemanhoitotöitä perinnebiotooppissa muutaman kilometrin päässä Kärkölän puolella. Rusketus ei ollut metsän siimeksessä kesäduunareihin tarttunut.

Euroopan unionin ja Suomen viranomaiset ovat nähneet tarpeelliseksi suojella kansalaisia nautoihin liittyviltä uhilta. Tätä jaloa tarkoitusta varten heidän on syytä olla selvillä muun muassa yllämainitun kaltaisten kesätyösuhteiden päättymisestä. Eläinten paluu  tietää siis karjanomistajalle numerobingon peluuta. Nautarekisteriohjelman eläinluettelosta etsitään ja valitaan oikeat nautaeläintunnukset, kerrotaan siirron tiedot, tarkistetaan, että tässä vaiheessa näkyvät tunnukset ovat tosiaan ne, joita tarkoitit ja lopuksi muistetaan vielä päivämäärä oikein. Tämä viime mainittu on helpompaa nyt, kun koulu on taas alkanut. Kesäaikaan päivämäärätiede tuntuu ainakin allekirjoittaneelle paljon vaativammalta. Viimeiseksi vielä klikkaillaan jokainen eläin erikseen siirretyksi - minuutin tarkkojen kellonaikatietojen kera tietenkin. Maataloustöissä noin yleensä kellokortti on aika harvinainen.

Olen pariin kertaan esittänyt ohjelman laatijoille, että tähän valikkoon saisi näkymään eläimen nimen. Sekaannuksen vaara olisi pienempi kuin verratessa kymmenen numeron sarjoja. Ei ole ottanut esitys toistaiseksi tulta. Toivottavasti edes kytee.

Joka toiselle kuoppaa kaivaa...

Kaivurimestareiden työmaa. Tehdään varmaan
tunnelia aidan ali.

... ja joka toiselle ei. En oikeastaan tiedä kenelle näitä kuoppia on kaivettu, mutta kaivettu kumminkin. Kai se on se kaivamisen ilo. Kaivuumestareina ovat sonnit. -
Poikien juttu siis. Lisäksi sonneistakin tietyt tyypit tavataan "lapiohommista" selvästi toisia useammin.

Sonnien laitumilta löytyy poteroita sieltä täältä. Aidanaluskaivaukset eivät ole ongelmia niin kauan, kun niistä eivät kaivajat hivuttaudu aidan ali. Itse asiassa ne helpottavat talonväen kulkua. Ainakin meidän pätkien, jotka emme mielellämme kokeile, riittääkö kintunmitta sähköaidan ylitykseen. Isännällä riittää, mutta emäntä, jonka harrastuksiin mm. aitajuoksu ei ole kuulunut, kulkee yleensä suosiolla aidan ali. Siinäkin saattaa tälliä tulla, jos arvioi tarvittavan nöyrtymisen määrän alakanttiin ja selkä osuu aitaan ollessasi nelinkontin märässä ruohossa. Aidanalusmonttuja enemmän harmia saattaa sen sijaan olla keskellä peltoa olevista kaivauksista. Ainakin siinä vaiheessa, kun niihin jysäyttää traktorin ja koneen kanssa. Mieluummin ei jysäytetä.

Tämäkin kuoppa on laidunalueelta. Aikojen saatossa
maisemoitunut. Kuoppamaisuus ei valokuvassa
pääse oikeuksiinsa. Asialla eivät kuitenkaan ole olleet
naudat, vaan montut ovat vanhempaa perua. Kuopassa on
päivystetty kiväärin kanssa huhtikuussa 1918.

Kaivamisen jäljet näkyvät paitsi pellossa myös kaivajissa. Laiduntavat sonnit ovat aina likaisempia kuin laiduntavat lehmät - ainakin meillä. Ja varsinkin se valkoinen lapinsonni. Ihmislasten kohdalla en ole samaa huomannut - ainakaan meillä. Ikä saattaa tietysti vaikuttaa sukupuolta enemmän. Pyykkikone kuitenkin on kuormittunut niin pienten tyttöjen kuin pienten poikienkin haalareista.

Tämän kuopan historia on sama kuin edellisenkin, mutta tämä on laidunalueen vieressä. Kuoppa on selvästi edellistä syvempi ja sen vieressä on toinen pidempi monttu.